Siellä se minun pieni poikani seisoo kylmällä kentällä auringon paistaessa ja vannoo sotilasvalaa. Tilaisuus on vaikuttava. Paljon upeita nuoria ympärillään laaja lähimpien joukko seuraamassa kunnioittaen ja arvostaen omien nuortensa liittymistä osaksi vuosikymmenten perinteistä ketjua. Kuoron laulaessa Finlandia-hymniä hengitys höyryten moni suojautuu aurinkolasien taakse silmäkulmat kiiltäen.
Suomen armeijassa ja sen tiiviissä rakenteessa on jotakin ainutlaatuista. Sotaa ei meistä kukaan toivo – saati halua omaa nuorta sille julmuudelle uhrata. Varusmiespalveluksen läpikäyminen on kuitenkin paljon muutakin kuin sotaan valmistautumista. Kymmenen hengen tuvasta tulee hetkeksi koti ja porukasta läheisiä – jokainen meistä on kuullut inttijuttuja ja ihmetellyt, miten inttikaverit törmäävät vuosienkin jälkeen. Ollaan samaan aikaan tuhansien muiden nuorten kanssa samassa tilanteessa kokemassa jotakin aivan erilaista, johon ei lopulta ole voinut valmistautua. Ketään ei jätetä matkasta – hitaimman tahtiin edetään.
Kentällä värjöttelyn ja herkistelyn jälkeen tutustumme lämpimään tupaan. Punkat ja kaapit ovat siistinä. Ihailen hyviä lenkkikenkiä ja hymyilen kymmeniä vuosia palvelleille “verkkareille”. Kuntosalilla käymisestäkin voi kerätä lisälomia. Ruoka kuulemma maistuu erinomaisesti, kun pihalla pakista syömisen sijaan pääsee välillä oikein pöydän ääreen. Nukkua kannattaa aina, kun ehtii. Elämänrytmi on säännöllinen – paitsi retkillä, jolloin tosissaan koetellaan. Kyllä näiden nuorten kunto paranee näillä keinoilla – toivottavasti moni oivaltaa säilyttää hyvät opit kotiin palatessa.
Ikimuistoiset hetket jatkuvat kantahenkilökunnan esitellessä pataljoonan toimintaa ja tämän erän nuorten selviytymistä ensimmäisistä viikoista. Esityksestä paistaa vilpitön arvostus niin omaan työhön kuin näihin nuoriin. Jokainen on ylittänyt itsensä. Kaikki ovat läpäisseet vaaditut tehtävät. Ja ennen kaikkea porukassa on ollut ihailtava tekemisen meininki! Asenne on ollut sisukas ja täynnä yrittämistä. Periksi ei ole annettu, vaikka helppoa ei ole ollut.
Onnellisena ajelen tilaisuudesta kotiin. Valtavan ylpeänä omasta nuoresta, joka viime sanoikseen toteaa: “Kyllä ajattelin tän nyt hyvin hoitaa. Täällä ollaan joka tapauksessa.”
Ihanaa eloa on yhteisten hetkien jakaminen kaikkein rakkaimpien kanssa! Meillä on valtavasti upeita nuoria ja välittäviä aikuisia. Olethan läsnä läheisillesi – se on yksi oman hyvinvointisi tukijaloista!
Terveisin, Alisa